"Oh yes, the past can hurt. But the way I see it, you can either run from it, or learn from it."

by - 22.52


Mä oon tässä jo muutaman viikon ajan alkanut miettiä mun menneisyyttä ja kaikkea sitä, mitä on tapahtunut, että musta on tullut minä. Mitä kaikkea oon kokenut, että musta on tullut tämmönen. Monet suuret ja pienet päätökset mun pienen elämäni aikana on vaikuttanu nykyhetkeen huiman paljon, vaikkei niitä silloin edes ajatellu, että ne tulis näin voimakkaasti muhun vaikuttamaan.

Ala-asteella meidän luokkahenki oli ihan tajuttoman hyvä, kaikki oli suurinpiirtein kaikkien kavereita. Jossain vaiheessa se sitten muuttui, ja tuli näitä pieniä "jengejä", joissa hengailtiin välituntisin. Minä en kuulunut oikein mihinkään jengiin, vaan hihhuloisin aina vaihtelevasti jokaisessa. Mun oli hyvä olla, vaikka olin todella ujo, mutta pystyin kertomaan lähes kaiken mun parhaalle ystävälleni E:lle. Mulla vaihtu vain kerran mun paras ystävä, ja entinen paras ystävättäreni J on mun kaverini edelleen ja näemme tilanteiden salliessa. Toinen paras ystäväni E on unohtunut, enkä ole hänen kanssaan ollut tekemisissä enää yläasteen jälkeen, vaikka lukioon asti olimme samassa koulurakennuksessa. Ala-aste oli siis todella kivaa aikaa.

Yläasteelle tultaessa kaikki muuttui. Yhtäkkiä kaikki vanhat ystävät olivatkin mua vastaan, ja vain sen takia, että jouduin käyttämään silmälaseja. Heidän mielestään olin siis ruma. Taisivat E ja ystäväni T olla minun kanssani vain säälistä. Mua alettiin kiusaamaan, ja eräs poika alkoi haukkumaan mua aina tilaisuuden tullen. Ja tässä ei tosiaan ollut kyse mistään tykkäämisestä, vaan inhosta. Oleskelin aina poissaolevana "meidän jengissä", johon kuuluivat nämä T ja E sekä muutama muu vanha ala-astetyyppi sekä poikia. En silti tuntenut kuuluvani joukkoon, sillä mua syrjittiin todella paljon. Kaikki sen takia, koska olin ujo ja ruma. Mun itsetunto oli nollissa, ja taisin olla hetken aikaa hieman masentunutkin tosta kaikesta. Aloin vihaamaan niitä tyttöjä, jotka mua haukkuivat kaikki välitunnit (vaikka olisin ollut siinä niiden vieressä, "ei se ees kuitenkaa tajuu, ihme dorka"). Mulla oli yks lyhytaikainen seurustelusuhdekin, joka päättyi siihen, että tämä poika valitsi mielummin mun parhaan ystäväni E:n kuin minut. Lannistuuhan siitä väkisinkin...


Mopokortin saatuani äitini antoi periksi, ja hankimme mulle piilolinssit. Äänet kelloissa muuttuivat täysin: "se onkin ihan kivannäköinen tyttö !" Tämä poika, joka mua haukku jatkuvasti, alko piirittää mua, mutta sanoin sille suoraan, etten oo kiinnostunu tollasista kaksnaamasista idiooteista (siitäs sai !). Mua alettiin kattoa ihan eri tavalla, vaikka edelleen olin hyvin ujo tyttö. Huomasin, etten enää jaksa olla näiden ihmisten ympäröimä, jotka mua olivat haukkuneet kaksi vuotta ja tehneet mun yläasteajasta yhtä helvettiä. Mä päätin muuttaa kaveripiiriä, ja tutustuinkin meidän luokalla olleeseen tyttöön, joka myös oli hieman ujo. Hän ei tiedäkään, kuinka paljon autto mua olemalla siinä ja tulemalla aina mun viereen tunneilla, kun kukaan muu ei halunnut. Aloin hengata hänen ja parin muun luokkalaisemme kanssa, ja huomasin pian olevani jokaiset välitunnit heidän kanssaan. He eivät haukkuneet minua, ja hyväksyivät mut tällaisena ujona tyttönä. Oli ihana huomata, etteivät kaikki ihmiset olleet niin pinnallisia. Mutta oli todella huojentavaa, kun yläaste päättyi eikä tarvinnut katsoa niitä kaikkia epämiellyttäviä naamoja enää.

Lukio muutti mun elämäni täysin. Meille tuli uusi luokka, uudet ihmiset, uudet piirit. Meillä ei enää ollut tiettyjä jengejä, vaan kaikki olivat kaikkien kavereita. Aloin hengailemaan parin lapsuudenkaverini kanssa, joista tulikin mulle hyvin tärkeitä ystäviä. Heidän "jengiinsä" sitten tuppauduin, ja aloin ystävystymään heidän kaikkien kanssaan. Heidän kanssa kahlasin lukion läpi kunnialla: he auttoivat mua, kun mulla oli vaikeaa ja iloitsivat mun kanssa, kun jotain mahtavaa tapahtui. Jaoin heidän kanssaan kolme mahtavaa vuotta, kolme sydänsuruun päättynyttä seurustelusuhdetta, monta ilon ja surun kyyneltä.. Lukio oli mahtavaa aikaa, sillä sain koko lukioporukan kanssa jakaa kaikki upeat tapahtumat: penkkarit, vanhojentanssit, abi100-päivän, kaikenmaailman jatkobileet yms. Oon niin onnellinen, että menin lukioon. Lukioaika oli mun elämäni parasta aikaa.

Lukion päättymisen jälkeen en enää kovin monen kanssa ole yhteyksissä. Mutta jos näemme jossain vanhojen lukiokavereiden kanssa, aina tervehdimme ja kysymme kuulumisia. Mua vähän harmittaa näin jälkikäteen, kun otin pari kaveria itsestäänselvyyksinä ja annoin mun seurustelusuhteeni (joka sitten päättyikin) mennä heidän edelleen. Sille ei enää tosin voi mitään, ja ne jotka ovat tuosta ajasta selvinneet mun kanssani, ovat edelleen mun hyviä ystäviäni. H ja L näin muutaman mainitakseni. Kauppiksen alkaessa sain taas muutaman kaverin lisää, ja olen varma, että olemme kauppiksen jälkeen yhteyksissä. Toivon ainakin kovasti, sillä he ovat ihan loistavia ihmisiä.


Jos vähän avartaa mieltään ja katsoo ympärilleen, mun elämä ei sittenkään oo niin pahassa jamassa kuin luulisi. Mulla on mun tärkeimmät ystävät, kaverit, perhe ja sukulaiset tukemassa mua kaikissa elämän ylä- ja alamäissä, ja he ovat korvaamaton tuki mulle. Ilman teitä ei olis mua. Kiitos.

Kaiken tän jälkeen oon kasvanu ihmisenä. Olen edelleen se sama ujo tyttö, mutta tällä kertaa mulle on tullut enemmän rohkeutta. Oon edelleen se epävarma tyttö, joka miettii muiden mielipiteitä, mutta nyt mulla on enemmän itseluottamusta. Tästä on siis hyvä jatkaa kohti tulevia koitoksia, ehkä musta vielä kuoriutuu aikojen saatossa itsevarmempi nuori nainen, joka ei enää mieti muiden mielipiteitä.


kuvat: tumblr.com

You May Also Like

0 comments