Fall down seven times, stand up eight

by - 23.47

Taannoin paras ystäväni teki jotain koulutehtävää, ja siinä tuli kohta missä kysyttiin, ketä hän ihailee. Äitihän siihen meni heti ekana, ja heitin läpällä että myös mua. Siinä sitten hetken naurahdeltuamme hän kuitenkin sanoi, että ihailee mua kyllä. "Ihailen Hennaa, koska se on tosi vahva vaik sille on satanu kaikkee paskaa niskaan täs viime aikoina, mut silti se jaksaa hymyillä ja iloita mun kanssa." Mä en osaa oikein kuvailla sitä tunnetta, jonka tuo yks lause mulle tuotti, mutta tuli semmonen hyvä fiilis, koska joku ihan oikeesti on huomannu mussa tollasen piirteen, mitä en ite ehkä olis huomannu. En oo mieltäny itteäni vahvaks, mutta nyt kun asiaa ajattelee, niin olen mä melkoisen vahva. Kaiken tän kamaluuden keskellä mä jaksan edelleen hymyillä ja iloita toisten kanssa. Koska ne toiset on se asia, jotka mut saa hyvälle mielelle.


Oon ollu tässä jo puolen vuoden ajan hieman allapäin erinäisistä syistä. Jotenkin kaikki vaan kasautu mun niskaan, enkä enää saanu oikein otetta mistään. Iskän työpaikka oli vaakalaudalla, ero poikaystävästä, pappa sairastui syöpään ja isopappan kuolema. Nää ajat oli mulle todella rankkoja, taisin oikeesti olla jopa masentunut, ehkä edelleen. Yhtäkkiä mulla ei enää ollut ketään tukijaa, ja jouduin pitämään kaiken sisälläni. Kyllähän mulla ystäviä on ei siinä mitään, mutta onhan se hirveetä, että henkilö jolle oot purkanu tämmösiä hiukan surullisia asioita, ei ookaan enää niitä kuuntelemassa ja auttamassa sua. Ei tainnu olla enää loppuaikana ees kiinnostunut niistä. Näin jälkeenpäin ajatellen mä oon ehkä jopa vähän tyytyväinen, että sain tän henkilön pois mun elämästä: ei tarvii enää miellyttää ketään tai stressata, koska tälle sattuu känkkäränkkäpäivä ja että koska se purkaa sen muhun eikä tarvinnu enää valittaa siitä kavereille ja kertoa, mitä kusipäistä se taas on tehny mulle. Ja tosiaan tätähän tapahtu usein. Tän kaiken jälkeen mä en oo vieläkään päästäny siitä irti. Tän takia mä oon harkinnu sitä vaihtoehtoa, että näkisin sen ja sanoisin sille kaiken sen, mikä mun mieltä on painanu, koska en sitä sille viimeks kyennyt sanomaan kaikelta järkytykseltä. Sen jälkeen saisin varmasti mielenrauhan, ja pystyisin jatkamaan elämääni.




Mä myönnän, että oon edelleen tosi hajalla sisältä. Ei noi asiat ollu helppoa sulattaa ja käydä läpi yksin. Oon sellainen ihminen, että jos mä suren jotakin, mä en herkästi siitä puhu kenellekään, vaikka se oikeesti auttais ihan mielettömästi. Mä oon kuitenkin pikkuhiljaa saamassa palasia taas kasaan ja voimaan paremmin. Tulee aina takapakkia, sen mä myönnän, mutta taktiikalla kaks askelta eteenpäin, yks taakse. Aika parantaa haavat, kuten kuuluisa sanonta menee, ja tän mä oon kyllä huomannu harvinaisen hyvin. Pikkuhiljaa elämä alkaa taas voittamaan.

Mua kuitenkin harmittaa todella paljon, että oon osasta ystäviä erkaantunut todella paljon. Varsinkin ton seurustelusuhteen takia, sillä se vei suurimman osan ajastani, eikä enää jäänyt aikaa kavereille. Kun olin surullinen, suljin kaiken ulkopuolelle, enkä päästäny ketään mun lähelle. Aattelin, etten enää luota keneenkään, ettei sitten satu näin kamalasti kun joku pettää sun luottamuksen tai muuta kamalaa, kuten tässä tapahtu. Onneks kuitenkin kaikesta huolimatta vielä kourallinen ystävistä on messissä, enkä menettänyt kaikkia ton masennuksen takia. Jossittelut ei enää auta, ja on vaan ajateltava eteenpäin.


Stressiä ja murhetta mulle on aiheuttanu myös koulu. Mä en edelleenkään tiedä mitä mä oon näille kahdelle henkilölle tehnyt. He eivät enää ole mulle niin läheisiä kuin ennen. Oon varmaan jotenkin erkaantunu heistä, oon päivä päivältä huomannu olevani erilaisempi kuin he. Ehkä se on osasyynä tähän kaverisuhteen kylmentymiseen, mutta olen saanut yhden uuden kaverin, joka on todella samanhenkinen parhaan ystäväni kanssa. Ehkä sen takia tulen hänen kanssaan nykyisin enemmän juttuun kuin näiden kahden. Aina vaan ei mee nallekarkit tasan eikä elämä niin kuin oot sen suunnitellu. Sen mä oon useaan otteeseen huomannu, enkä enää suunnittele sen erikoisemmin elämääni pitkälle tulevaisuuteen.

Ei tää puoli vuotta oo kuitenkaan ihan murheen kynsissä kokonaan mennyt, sillä mun elämään on mahtunu myös pieniä ilonaiheita. Koulu menee todella hyvin, ja tuun valmistumaan parin viikon päästä. Sain kesätöitä, ja mun rahallinen turva on taattu sen ansiosta. Ystävien kanssa oon hengaillut ja tehnyt kaikkea kivaa, ne on auttaneet mua tässä ihan hirveesti ja antaneet mulle muuta ajateltavaa. Oon tutustunu meiän luokkalaisiin, ja huomannu niiden olevan todella hyviä tyyppejä, harmi vaan etten aiemmin tätä oo tajunnu. Muutto omilleen on myös omalta osaltaan auttanu mua tässä kaikessa. Ystävät ja perhe ovat olleet mun tukeni ja turvani, ja ovat edelleen. Jos jotain oon oppinu arvostamaan, se on just ystävät ja perhe. Ja pakkohan se on mainita myös mun rakas pikku Eetu-kissani, joka omalta osaltaan on auttanu mua mielettömästi.




"Pitäis vaan päästää irti siitä ku ei se kerta toiminu, ni tuskin se koskaan olis toiminukaan. Se ei ollu sulle se oikea, joten uutta kehiin." Ehkä tosiaan mun pitäis vaan jättää tää kaikki taakseni, ja jatkaa mun elämääni. Unohtaa nuo murheet eikä enää katsoa taakseni. Iloita tästä hetkestä ja kaikista niistä hetkistä, jolloin kaikki on hyvin. Sillä tällä hetkellä mulla on kaikki taas okei. Pitkästä aikaa.

kuvat: weheartit

You May Also Like

0 comments