Ikävä.

by - 2.09

Ikävä. Aina jossain vaiheessa reissua se iskee. Ikäviä on erilaisia. Se voi olla suurta, se voi olla pientä. Sitä voi myös olla potematta kokonaan. Se voi olla koti-ikävää, ikävä jotakin ihmistä tai asiaa kohtaan, muistoa, tapahtumaa.


Oon nyt ollut täällä reissussa noin kaheksan viikkoa, ja vielä olis edessä kymmenisen viikkoa. Ekalla viikolla koti-ikävää ei oikeestaan ehtinyt pohtia hirveän paljon, sillä hengasimme mun kamun kanssa todella tiiviisti yhdessä, ettei siinä edes ehtinyt tulemaan ikävä. Tällä viikolla mun rakas poikaystäväni oli käymässä täällä, ja sen myötä mulle iskostu päähän se tosiasia, että mulla on ihan jumalaton ikävä kotiin. Ikävä kaikkea rakasta kotona.


Mä viihdyn täällä todella hyvin, täällä on todella kivaa ja hauskaa ja mukavaa. Se ei ole siis syy, miksi ikävöin kotiin. Mutta kyllä mä vaan vähän nössykkä taidan olla tällasten asioiden kanssa. En oo ikinä ollu viikkoa kauempaa reissussa, joten nää kaheksan viikkoa itsessään ovat olleet jo mulle suuri saavutus. Kaukana kotoa, kaukana kaikesta tutusta ja turvallisesta. Hyppäys täysin vieraaseen maahan, vieraaseen kulttuuriin, vieraaseen paikkaan. Jollain tapaa tää on myös ollut erittäin kiehtova matka, oon päässy kohtaamaan itteni ja kokeilemaan erilaisia asioita, mitä en ennen oo elämässäni kokenut. Voin jo nyt kertoa, että tää reissu on rikastuttanu mua ihan huimasti. Ei rahallisesti, mutta kaikella muulla tavalla.


Mulla on ikävä perhettä, läheisiä, poikaystävää, kavereita, lemmikkiäni, autoani, suomalaista ruokaa, omaa kunnon kämppää, omia tottumuksia ja tapojani, koulua, kotikaupunkia, töitä. Sitä, että saat ajaa auton kanssa ihan sinne mihin itse haluat popit täysillä ja miettiä auringonnousua katsoessasi, että elämä taitaakin olla todella jees. Sitä, että saat paijata suosikkikissaasi niin paljon kuin sielu sietää ja se puskee sua ja maukuu innoissaan siitä, kun olet taas takaisin kotona. Kavereiden kanssa hölmöilyjä ja syvällisiä keskusteluja muuallakin kuin whatsappissa. Oman kullan kainaloon käpertymistä ja sitä tsemppaushalia, minkä siltä saa aina vaikeissa tilanteissa. Perheen kanssa arkisista asioista juttelemista ja juoruamista, että kuka nyt on kylässä tehnyt mitäkin ja kuka nyt omistaa uuden auton tai on ostanut hehtaarin peltoa. Sitä hyvää Viilistä, jota mä jatkuvasti söin kun oli mahaongelmia, koska se oli ainut ruoka, mikä meni alas siinä tilanteessa. Koulujuttuja ja niihin panostamista sekä niitä opiskelijabileitä, joissa aina oli kaikki tutut ja pystyit hengailemaan lähes kenen kanssa tahansa. Omaa kämppää, jonka olet sisustanut alusta loppuun asti ihan itse, ja jossa viihdyt. Niitä ihania asiakkaita, jotka piristi sun päivää sekä kehuja, joita sait osakseks ahkerasta työnteosta. Sitä kävelyä kotikaupungissa, kun mietit, että tänne mä kuulun, täällä mun on tarkotus olla ja elää. Onnellisena.

Vaikka ikävä iskeekin, sen kanssa pystyy elämään pidemmän päälle. Siihen tunteeseen tottuu, sitä ei enää ajattele niin usein kuin aluksi. Sä tajuat sen, ettet näe niitä kaikkia tuttuja ihmisiä tai asioita vähään aikaan, ja totut siihen ajatukseen ajan kanssa. Mä oon täällä tottunut siihen, etten saa ajaa mun auton kanssa, en paijata mun kissaani, en käpertyä kullan kainaloon, en puhua perheen tai kavereiden kanssa irl, en syödä suomalaista ruokaa. Mä oon tottunut näihin kaikkiin tunteisiin, ja jättänyt ikävän takaa-alalle. Se on mussa, sitä ei pääse pakoon, mutta sen kanssa pystyy elämään.


Mä en vaan ajattele sitä tunnetta enää melkein ollenkaan. Alkaa tulemaan vastakkaisia tuntemuksia, ja poden pientä ikävää jo tätä Skotlantia kohtaan, kun joudun lähtemään täältä kymmenen viikon päästä. En saa nähdä enää näitä upeita rakennuksia, jutella näiden upeiden uusien tuttavuuksien kanssa, en saa osakseni näin ystävällistä palvelua ja kohtelua joka paikassa, en enää voi sanoa ettei kukaan kuitenkaan ymmärrä niin voi puhua mitä ikinä tahtoo, en näe enää näitä kauniita vuoristoja ja upeita nähtävyyksiä, en enää voi käyttää puntaa maksamiseen. Niin kuin meiän lauantainen oppaamme sanoi meille: "Nää maisemat on vaan taltioitava kameraan, että tajuaa sen, että nää on oikeesti olemassa, ettei oo nähny vaan unta näistä paikoista." Mä selasin tänään just kaikki kuvat, mitä oon täällä ottanu, ja en voinu muuta kuin hämmästellä, kuinka upeissa paikoissa ollaan käyty. Tätä maisemaa tulee todella kova ikävä.




Oon niin monta upeeta kokemusta jo tässä kaheksassa viikossa saanut Skotlannilta, etten kadu hetkeäkään tänne lähtemistä. En tuu ikinä katumaan tätä, tää on ollut mulle ihan jumalattoman upea ja tärkeä kokemus. Mä oon todella ylpeä itsestäni, kun lähdin tänne.

Ikävä iskee aina, sitä on turha olla myöntämättä, mutta sille ei saa antaa valtaa. Muuten se syö sut sisältäpäin. Kymmenen viikkoa enää jäljellä näiden upeiden maisemien ja kokemusten kokemista, joten otan vielä ilon irti kun täällä ollaan.

Sä elät vain kerran.

You May Also Like

0 comments