Surullisia tapahtumia

16.2.13

Tää päivä on mennyt kokonaisuudessaan melko surullisissa tunnelmissa. Jouduimme saattamaan lepoon rakkaan isopappani, ja mun ajatukset on ollu vain ja ainoastaan kaikissa surullisissa asioissa.

Isopappani oli maailman hellyttävin ja ystävällisin ihminen, jonka tiesin. Hän oli sotaveteraani, joten muistopuheissa puhuttiin paljon talvi- ja jatkosodista. Kun kuuntelin näitä juttuja, joita eräs isopappan rintamatoveri kertoi (täyttää ens vuonna 100 vuotta ja harrastaa suunnistusta, melkoinen mies !), tunsin suunnatonta ylpeyttä isopappaa kohtaan. Hän sokeutui sodassa, muttei antanut sen häiritä, vaan selvisi sodasta urheudellaan ja sinnikkyydellään. Ennen isomamman kuolemaa hän sai näkökykynsä takaisin monen silmäleikkauksen jälkeen, ja sanoi jälkeenpäin tämän auttaneen hänet pahimman yli isomamman kuolemassa. Hän oli suunnattoman ylpeä lapsistaan ja lapsenlapsistaan.

Mä muistan ikuisesti sen tilanteen, kun hän sanoi mulle ollessani 12-vuotias, että "kyllä susta vielä missi tulee isompana!" Joulun alla isopappa sanoi mulle, että "pitää tähdätä ylös tavoitteissaan" ja ehdotti mulle kauppakorkeaan menoa. Mulla löytyy kuvia hänestä, kun mä olen hänen sylissään ja isopappalla on leveä hymy kasvoillaan. Se jää mulle muistona.

Laskiessani ruusun isopappan hautaan mulla valu kyyneleet silmistä. Mä vasta siinä vaiheessa tajusin, että hän oikeasti on poissa. Ei oo enää sitä iloista ja pirteää 95-vuotiasta pappaa vastassa Pärkässä. On vain talo, joka kaikuu tyhjyyttä. Olen onnellinen, että isopappa sai nukkua pois omassa kodissaan, näin hän aina toivoi lähtevänsä. R.I.P. rakas isopappa

Mulle tuli myös tajuttoman kova ikävä mummia. Miks kaikki kilteimmät ja ihanimmat ihmiset otetaan meiltä pois liian aikaisin ?


Mä kuuntelin papin sanoja kirkossa, ja aloin jälkeenpäin miettiä kaikkea surullista, mitä mulle on tässä lähiaikoina tapahtunut. Tää isopappan kuolema ei olis voinu pahempaan saumaan iskeä, sillä oon muutenkin ollut masentuneena ja surullisena jo jonkin aikaa. Lisää vain ns. vettä myllyyn.

Pahin isku vasten kasvoja on ollut ero. Mä en osannut sitä odottaa, ja siitä lähtien oon ollut pohjalukemissa. Eli hyvin pitkään. Mä en asialle voi mitään, sillä se otti todella koville. Ihminen, jota sä oot rakastanut koko sydämestäs pari vuotta päättää yhtäkkiä haluavansa sut pois elämästään ja työntää sut kauas pois. Monta kertaa. Mä olin aivan palasina, ja oon edelleen tän asian takia. Annoin sille monta uutta mahdollisuutta ja tilaisuutta muuttaa käytöstään, näytin monta kertaa sille kuinka paljon mä sitä rakastan,  mutta hän heitti ne menemään. Ihan tosta ja vain, kuin mä olisin ollut pelkkä roska sen elämässä. Mä luulin, että meistä olis tullu vielä jotain. Mä luulin, että se rakastaa mua. Mä edelleen rakastan häntä, ja tuun aina rakastamaan. Sitä kukaan ei voi muuttaa mitenkään.

Mä oon yrittäny ihan hurjasti tsempata itteäni ja olla ajattelematta häntä, mutta mä en vaan pysty siihen. Joku tietty biisi, tietty haju, nimen sanominen tai näkeminen jossain saa mut surulliseks ja viiltää mun sydäntä kuin veitsi. Mä oon yrittäny saada jokaikiselle päivälle jotakin tekemistä, jotten ajattelis tätä asiaa. Silti, jokaikinen hetki jokin asia jossakin yhteydessä muistuttaa mua hänestä, ja mä vajoan synkkyyteen. Mulla ei enää oo ketään, jonka viereen käpertyä, kun on paha olla. Mulla ei oo enää ketään, kenelle jutella innoissaan päivän tapahtumista. Mulla ei oo enää ketään, jota suudella ja sanoa "mä rakastan sua". Mä ikävöin häntä. Suunnattoman paljon. Joka päivä mä laitan naamalle sen perus tekohymyn ja teeskentelen kaikille, että mä oon kunnossa, vaikka mun tekis mieli vaan huutaa ja itkeä. Jokaikinen aamu mun tekis mieli vaan jäädä peiton alle nukkumaan ja itkemään mun merkityksetöntä elämääni.



Silti jokin mut aina nostaa sieltä peittojen seasta ja potkaisee persuksille ja käskee jatkamaan, vaikka sattuis. Jokin ääni mun takaraivossa tsemppaa mua ja hokee "sä pystyt tähän, jalkaa toisen eteen ja menoks !" Mä muistan mun kaikki ystävät, mun perheen, asiat joista oon kiitollinen ja onnellinen. Ne saa mut nousemaan ylös sieltä pimennosta. Mä ajattelen heitä, en taho että ne näkee mua surullisena. Ne on ne asiat, jotka mut nostaa pystyyn jokaikinen kerta, kun kaadun. Jokaikinen kerta, kun tekee mieli heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa.

Mä tiedän, että jaan tän ikävän ja ahdistuneen tunteen vain ja ainoastaan itseni kanssa, sillä toinen osapuoli on varmasti päässyt jo yli tästä kaikesta ja varmaan on jo tyyliin uus muija kierrossa. Sen takia mun on vain jatkettava eteenpäin ja löydettävä uutta sisältöä mun elämääni. Vaikka elämä yrittäis mua potkia kuinka pahasti tahansa.

Tästä se yritys sitten alkaa.

"Don't shed tears for someone who hurt you. Don't long for that person if they left. Don't feel sorry if you failed when you tried your best."



kuvat: tumblr.com

You Might Also Like

0 comments

Popular Posts

Recommendation

Doing good

Ootteko te tienneet tällaisesta jyväskyläläisestä yrityksestä kuin RIVA Clothing ? Mä törmäsin tuohon Norppa-huppariin some...

Exchange blog from Scotland